Olen viime päivinä pannut merkille, että jostain hassusta syystä f90.0 immeiset ovat aloittaneet bloginsa juuri diagnoosinsa saatuaan. Ei sillä, että olisin edes kehdannut kirjoittaa mitään ennen sitä ah niin tutun tuomituksi tulemisen tunteen johdosta.
32 pitkää ja ikävää vuotta sain seikkailla sumussa aivojeni vankina ihmetellen miksi juuri minä olin niin erilainen. Selityksiä on kehitelty jos jonkinlaisia elinympäristöstä mielenterveydellisiin traumoihin ilman järjellistä tulosta. Teininä puolustin vanhempiani, joita varmasti katsottiin kieroon kasvatusmetodiensa epäonnistumisesta. Todellisuudessa he eivät olisi kyenneet pidättelemään itsepäistä extremekulkuria joka olisi pahan paikan edessä porannut vaikka tiiliseinään reiän päästäkseen vaeltamaan öiseen pimeyteen kohti arvaamattomia ja riskialttiita maisemia.
Nyt mitättömän ja mädänmakuisen menneisyyden päässä pyörineet plussapallot tipahtelevat päivittäin lokeroihinsa muuttaen muistoja käsiteltäviksi ja ymmärrettäviksi. Toisaalta,
haaveeni ainutkertaisen omaelämänkerran kirjoitustyöstä karisevat hiljalleen, sillä niitähän tuntuu olevan jo tehty. USKOMATONTA! Olen aina kuvitellut olevani ainoa, sillä kaikki vuodet olen tullut väärinymmärretyksi niin koti-, koulu- kuin työympäristössäkin unohtamatta muita sosiaalisia vuorovaikutustilanteita.
Pohdiskelin eräänä päivänä kansakuntaamme hoitoa täällä takapajuisessa pohjolassa. Ulkomailla asuttuani voin hyvällä omallatunnolla sanoa että lääketiede/hoitometodit täällä ei t-o-d-e-l-l-a-k-a-a-n ole niin huipulla kun meille uskotellaan. Marssin viimeksi apteekkia kohden Citalopram-reseptin kanssa, jonka sain ties monennenko kerran tähän "masennuksen" hoitoon. Sanoin apteekissa etten tahtoisi niitä popsia (onko masentuneella ihmisellä näin paljon haaveita, suunnitelmia, projekteja, rakkautta ja ajan riittämättömyysongelmia?) Apteekin täti kertoi, ettei syytä huoleen. Meillä 70% aikuisväestöstä syö tuotetta -WHAAAAAT??? Olemmehan me toki melankolinen kansa mutta... ei me nyt juma......ta olla kaikki täällä masentuneita. Napeilla hoidetaan tässä maassa pois vaiva kuin vaiva, raivostuttavaa.
Mietin tätä hulluutta ja tulin siihen tulokseen, että resursseja avarakatseisempaan hoitotyöhön ei yksinkertaisesti ole. Kaikki voimavarat ovat keskitetty sotien jälkeen niistä johtuviin vammoihin ja traumoihin. Siitä ollaan hiljalleen laajennettu kansanterveydellisten ja ravitsemuksellisten ongelmien tutkimiseen ja hoitoon. Pitkä matka on vielä näihin päiviin, jolloin ihmisten yksilölliset sairaudet havaitaan ja kuntoutetaan. Voin kertoa että lasteni kanssa en näissä asioissa tule antamaan periksi. Tällaista helvettiä en heille tule suomaan, oikean elämän on alettava ennen keski-iän kynnystä.
On kuulkaa ollut tapetilla synnytyksestä jäänyttä aivovauriota, kasvainta, MS-tautia, Parkinsonia, aivoverenkiertohäiriötä ja aivosuonenpullistumaa uniapnean lisäksi. Ja alaspäin mentäessä endometrioosista polvivammaan ja astumavikaan mitään löytymättä. Niin kliinistä että! Eikä kellekään juolahtanut mieleenkään että fibrymologia narkoleptisten oireiden lisäksi liittyy sinne samaan aivokeskukseen jonka säätelyjärjestelmä on epätasapainossa.
Kuten samikset voivatkin omasta elämästään arvata, on kouluprojektini pahasti kesken; puuttuu tenttiä, etätehtävää, ryhmätöitä ja opinnäytetyökin lepäilee aloittamista vaille valmiina... Jos paneutuisin niihin samalla intensiteetillä kuin elämäni avaamiseen, olisin jo moneen kertaan valmistunut. Hetki vielä ja tulen kohden kuin raivopäinen härkä, yllättäen ja odottamatta!
Kiitos Jumala että olen ja saan kirjoitaa vihdoin, pus ja hali!
Tekstit
Helena and the Wrong
6 vuotta sitten
