Sosiaalinen taival

Olen ollut ikäni outo ja ”hullu,” joka on ärsyttänyt ympäristöään tavalla tai toisella. Tapanani on ollut jäädä haaveisiin, jolloin saatan tuijottaa määrittämättömään pisteeseen kunnes havahdun. Olen aina ollut erilainen ja pelännyt ns.normaaleja ihmisiä, sillä en kykene käyttäytymään samoin tavoin.

Alle kouluikäisenä seurailin ihmisiä hiljaa tuttipullon takaa. Vanhemmiltani kysyttiin, mikä mahtaa olla vikana kun vaan tuijotan hiljaa –olenko vajakki? Tuttipullo vaihtui tuttiin, ystävään, josta jouduin kouluun mennessä luopumaan. Lapsena leikin enimmäkseen mielikuvituskavereiden ja kahden nukkeni kanssa aikuisten leikkejä, sillä en ollut ikätovereideni kanssa samoilla aaltopituuksilla.

Ala-asteikäisenä kammoksuin kuiskuttelevia lettipäitä, joiden kanssa en löytänyt yhteistä taivalta. Koitin selvityä yksin taistellen välitunnit poikien kanssa. Musiikkiluokalle siirtyminen oli pelastus sosiaalisuuteen, sillä meillä kaikilla oli yksi yhteinen tekijä: rakkaus musiikkiin. Hakeuduin kuitenkin vanhempien ihmisten seuraan, enkä koskaan kokenut olevani lapsi. Ainoat naispuoliset ihmiset, joiden kanssa olen taivaltanut, kärsivät täsmälleen samansuuntaisista tuntemuksista.

Olen edelleen muille se outo, sosiaalisia tilanteita järisyttävän suuresti pelkäävä androgyyni joka välttelele uusien suhteiden solmimista pakenemalla paikalta. Samalla tunnen vihaa niitä ihmisiä kohtaan, jotka luovat käsityksiään ulkoisiin ominaisuuksiin perustuen. Työroolini takana tilanne on toisenlainen, nautin roolistani enkä pelkää. Ainoastaan oma haavoittuva itseni pelkää toimia omalla persoonallaan.

Kaupassa käynnin tuskaa

Kaupassa käyminen on puuhista vastenmielisintä. En voi sietää suuria marketteja, sillä niissä tulee heikko olo ja sydän pomppii kurkkuun. Välillä olen joutunut jättämään leikin sikseen ja kävelen kuin Zombi jokusen tunnin epäonnistuneen Prisma-reissun jäljiltä. Vältän viimeiseen asti kauppoja, ja ruokani haen mieluiten pienestä lähikaupasta tai ABC:ltä. Vaatekaupoille en jaksa lähteä ja lapsilleni tilaan vaatteet postimyynnistä, joka sekin vaatii runsaasti ponnisteluja sillä valikoima on liian suuri. En ymmärrä ihmisiä jotka vapaa-aikanaan lähtevät ostoksille saati alennusmyynteihin. En voisi lähteä sellaisiin kuuna päivänä!

Kiire asuu minussa

Vaikka mitä hyvänsä yrittäisin ja vaikka kuinka ajoissa heräisin, elän jatkuvasti veitsenterällä. Olen myöhässä tapaamisista, koulusta, kekkereistä, lasten tapahtumista, häistä ja hautajaisista. Töihin kerkiän sillä, että juoksen kuin gaselli raiteen viereen parkkeeraamastani autosta junaan. Jos epäonnistun, voin ajaa autolla töihin. Jostain syystä onnistun aina olemaan töissä paikalla juuri sillä viimeisellä minuutilla vaikka matkaa on n.60km. Olen ajatellutkin, että suurempi voima varjelee päivistäni selviytymistä. Olen koitellut kaiken maailman temppuja, mutta historia senkun toistaa itseään. Jos olen ajoissa valmis, on varmaa että olen hukannut avaimeni tai jumitun vessaan ollen jälleen myöhässä...