maanantai 24. elokuuta 2009

Sosiaalinen taival

Olen ollut ikäni outo ja ”hullu,” joka on ärsyttänyt ympäristöään tavalla tai toisella. Tapanani on ollut jäädä haaveisiin, jolloin saatan tuijottaa määrittämättömään pisteeseen kunnes havahdun. Olen aina ollut erilainen ja pelännyt ns.normaaleja ihmisiä, sillä en kykene käyttäytymään samoin tavoin.

Alle kouluikäisenä seurailin ihmisiä hiljaa tuttipullon takaa. Vanhemmiltani kysyttiin, mikä mahtaa olla vikana kun vaan tuijotan hiljaa –olenko vajakki? Tuttipullo vaihtui tuttiin, ystävään, josta jouduin kouluun mennessä luopumaan. Lapsena leikin enimmäkseen mielikuvituskavereiden ja kahden nukkeni kanssa aikuisten leikkejä, sillä en ollut ikätovereideni kanssa samoilla aaltopituuksilla.

Ala-asteikäisenä kammoksuin kuiskuttelevia lettipäitä, joiden kanssa en löytänyt yhteistä taivalta. Koitin selvityä yksin taistellen välitunnit poikien kanssa. Musiikkiluokalle siirtyminen oli pelastus sosiaalisuuteen, sillä meillä kaikilla oli yksi yhteinen tekijä: rakkaus musiikkiin. Hakeuduin kuitenkin vanhempien ihmisten seuraan, enkä koskaan kokenut olevani lapsi. Ainoat naispuoliset ihmiset, joiden kanssa olen taivaltanut, kärsivät täsmälleen samansuuntaisista tuntemuksista.

Olen edelleen muille se outo, sosiaalisia tilanteita järisyttävän suuresti pelkäävä androgyyni joka välttelele uusien suhteiden solmimista pakenemalla paikalta. Samalla tunnen vihaa niitä ihmisiä kohtaan, jotka luovat käsityksiään ulkoisiin ominaisuuksiin perustuen. Työroolini takana tilanne on toisenlainen, nautin roolistani enkä pelkää. Ainoastaan oma haavoittuva itseni pelkää toimia omalla persoonallaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti